Kuvajournalismin kehitys

Vuoden 2014 World Press -palkintogaalan puheessaan kilpailun nykyinen johtaja ja tuomariston puheenjohtaja Gary Knight kertoo, miten kilpailu ja koko kuvajournalismi on kehittynyt ja kehittyy edelleen.

Gary aloitti valokuvaajana Indokiinassa vuonna 1988 ja kuvasi punakhmerien taistelua Vietnamin joukkoja vastaan. Hän siirtyi entisen Jugoslavian alueelle 1990-luvun alussa ja paneutui Bosnian ja Kosovon sisällissotiin. Hän on kuvannut maailman johtaville aikakauslehdille ja työskennellyt yli 90 maassa yhteistyössä tunnettujen kirjoittajien ja akateemikkojen kanssa.

Garyn valokuvia esitellään säännöllisesti näyttelyissä ympäri maailmaa, ja niitä on julkaistu 25 vuoden ajan alan johtavissa julkaisuissa Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Canon Master -roolissa hän kerää varoja Euroopassa, Afrikassa ja Lähi-idässä toimivalle koulutusohjelmalle ja edistää lahjakkaiden valokuvaajien ammattitaitoa.

Gary Knight, World Press Photo Award -kilpailun johtaja ja tuomariston puheenjohtaja

Kuvajournalismin kehitys – Canon
© Brent Stirton


Uran alkuvaiheet

Aloitin urani valokuvaajana Bangkokissa vuonna 1988. Minulla oli silloin tällöin tapana suunnata iltaruuhkien läpi The Front Page -baariin, jonka omisti Reutersin huippukuvaaja Arthur Tsang vaimonsa kanssa.

Tuossa baarissa kaltaiseni nuoret kuvaajat viettivät iltoja tuopin ääressä ja ihannoivat vanhempia ja viisaampia kollegojaan.

Keskustelut saattoivat rönsyillä, mutta aina päädyttiin siihen lopputulokseen, että kuvajournalismi on kuollut.

Se oli masentavaa. En uskonut siihen silloin enkä usko edelleenkään.

Kuvajournalismin menestyksen syyt

Vuonna 1988 kuvajournalismi oli hyvin erilaista kuin 1960-luvulla, jolloin vanhat konkarit olivat aloitelleet uriaan. Se oli kuitenkin kaukana kuolleesta ja lähinnä luomassa nahkaansa.

Markkinat olivat muuttuneet samoin kuin välineet ja resurssit. Kuvaajan tehtävät eivät olleet yhtä suureellisia tai runsaslukuisia, mutta työtä – ja ennen kaikkea laadukasta työtä – oli tarjolla. Kuvajournalismi oli kaikkea muuta kuin kuollut.

Kuvajournalismi oli murroksessa mainonnan ja elokuvateollisuuden tavoin.

Olin ystävieni kanssa vasta aloittanut urani, ja työtilaisuuksia oli paljon. Työ edellytti mielikuvitusta, mutta onnistuimme luovilla ratkaisuilla kilpailemaan nimekkäämpiä kuvaajia vastaan. Heikko asemamme oli itse asiassa vahvuutemme.

Elimme paikallisissa yhteisöissä ja opimme paikallisten kielen ja tavat. Tämä avasi meille oven tietoon ja tarinoihin, joihin kokeneemmat kuvaajat eivät päässeet käsiksi. Matkustimme lentokoneiden sijaan paikallisten kanssa junilla ja busseilla ja yövyimme kalliiden hotellien sijaan heidän taloissaan ja jaoimme ateriat heidän kanssaan. Mukauduimme maailman menoon emmekä haikailleet mennyttä aikaa.

Kuulen kuitenkin samat vanhat valitusvirret tänä päivänäkin, 26 vuoden jälkeen. On ironista, että kuvajournalismin rappiota julistavat ihannoivat nyt aikaa, jolloin sen piti jo olla kuollut.

Totuus on edelleenkin kaikkea muuta.

Kuvajournalismi on muuttunut kaiken liiketoiminnan tavoin, ja sitä aiemmin tukenut media on kadonnut. Luovuuden ytimessä ovat kuitenkin edelleen mielenkiintoisia tarinoita kertovat kuvaajat, jotka rakentavat uransa aktiivisuutensa ja mielikuvituksensa varaan ja mukautuvat tämän päivän markkinoihin ja niiden pelisääntöihin.

Tarinankerronta elää yhtä vahvasti kuin ennenkin: se on yksi inhimillisyyden ja ihmiskunnan jaetun kokemuksen perustoista.

Kuvajournalismi kehittyy

Facebookissa julkaistaan 300 miljoonaa valokuvaa joka päivä.

Vuonna 2013 maailmassa oli 500 miljardia valokuvaa. Seuraavan kolmen vuoden aikana otetaan enemmän kuvia kuin tähän asti maailmanhistoriassa yhteensä.

Valokuvia kuvataan, jaetaan, katsotaan ja tulkitaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Yleisö on myös entistä tiedostavampaa, ja meidän ammattikuvaajien on opittava viestimään tätä yleisöä puhuttelevalla tavalla.

Luovuus ja innovaatio syntyy parhaiten pakon edessä, ja nyt kuvaajien on pakko keksiä kuvaustavat uudelleen ja selvittää, mitä haluamme viestiä ja miten yleisö kuvat näkee.

Kilpailukuvien arvosteluperusteiden muuttuminen

Kuvajournalismin parissa työskentelee edelleen suurimmaksi osin eurooppalaisia tai yhdysvaltalaisia kuvaajia, mikä näkyy myös World Press Photo -kilpailussa. Digitaaliteknologia on kuitenkin tuonut mukaan enemmän kuvaajia ympäri maailmaa, mikä horjuttaa länsimaisten kuvaajien perinteistä ylivaltaa.

Vuonna 1988, kun minä istuin tuopin ääressä kuuntelemassa palopuheita kuvajournalismin kuolemasta, World Press Photo -tuomaristo kokoontui Amsterdamiin vuosittaiseen tapaamiseensa. Yhdeksänhenkisessä tuomaristossa oli tuolloin seitsemän eurooppalaista, yksi amerikkalainen ja yksi japanilainen. Tuomaristossa oli yksi nainen, ja tuomareista kolme oli uutiskuvaajia ja kuusi tiedotusvälineiden tai uutistoimistojen kuvatoimittajia.

Suurin osa World Press Photo -kilpailukuvista oli valkoihoisten miesten ottamia. Lisäksi tuohon asti vuoden kuvana palkituista 56 kuvasta 32 oli kuvannut sotaa tai kansalaislevottomuuksia ja 9 luonnonmullistuksia tai ihmisen aiheuttamia onnettomuuksia.

Kuvat välittivät hyvin rajoittuneen ja pessimistisen maailmankuvan, eivätkä ne edustaneet kaiken kuvatun ja julkaistun materiaalin koko kirjoa tai sitä näkemystä, jota julkaisujen lukijoilla kaikkialla maailmassa oli omasta ympäristöstään.

Minua ja monia muita kuvajournalisteja motivoi idealismi ja maailman parantaminen toimimalla osana yhteisöä ja tekemällä yhteistyötä. Jos kuvaajat eivät heittäydy työnsä pariin tai hylkäävät tehtävänsä, heidän työnsä merkitys ja sen kysyntä vähenevät.

Monimuotoisuus kunniaan

Vuoden 2014 kilpailutuomaristossa oli viisi miestä ja neljä naista, kolme eurooppalaista, kaksi afrikkalaista, kaksi amerikkalaista, yksi levanttilainen ja yksi itä-aasialainen. Näistä tuomareista yksi oli kuraattori, yksi kuvatoimittaja, yksi akateemikko ja kuvakriitikko, yksi luontokuvaaja, yksi henkilökuvaaja, yksi urheilukuvaaja ja kolme kuvajournalistia, joista yksi toimi myös akateemisissa tehtävissä.

Aiemman Eurooppaa ja Yhdysvaltoja painottavan näkökulman sijaan tämä tuomaristo edustaa laajempaa näkemystä ja syvempää maailman ymmärtämistä.

Tuomariston näkemys

Lähtökohtamme oli, että valokuvakilpailun tehtävä ei ole lehdistön tavoin nostaa esiin vuoden merkittävimpiä tapahtumia maailmassa. Keskityimme kuvauskohteen merkityksen ja kuvan dokumentaarisen arvon sijaan arvioimaan kuvan valokuvauksellisia ominaisuuksia.

Tänä vuonna tuomaristo palkitsi kuvia, jotka olivat omalaatuisia, herättivät keskustelua ja haastoivat omassa kontekstissaan perinteisiä näkemyksiä, stereotypioita ja yleisiä normeja.

Hyvä esimerkki on Fred Ramosin vaikuttavat valokuvat kotimaansa El Salvadorin kadonneiden ihmisten vaatteista. Nämä kuvat herättävät pakostikin kysymyksiä. Niitä ei voi vain ohittaa kevyesti. Ramos rakensi kuvien tarinan kulttuurituntemuksensa pohjalta ja vei lehtikuvauksen uudelle tasolle. Hän ei käsitellyt katumurhia perinteiseen tapaan kuvaamalla ruumiita ja surevia läheisiä. Hänen kuvakielensä on vahvempaa ja herättää mielipiteitä ja haastaa ajattelemaan.'''

Valintakriteerit

World Press Photo of the Year -kilpailussa finaalikuvat valittiin 96 000 kuvan joukosta kahden viikon aikana. Loppuvaiheessa kuvista oli jäljellä 12 voittajaehdokasta.

Kuvajournalismin kehitys – Canon
© Markus Varesvuo


Asetimme kaikki 12 kuvaa keskelle pöytää ja pyysin tuomaristoa karsimaan niiden joukosta kuvia, kunnes jäljellä olisi enää äänestykseen kelpaava määrä. Aiemman kokemukseni pohjalta kuvittelin, että valinta etenisi vaiheittain niin, että kuvia karsitaan pari kerrallaan, kunnes jäljellä olisi enää kolme. Tällä kertaa tuomaristo nosti heti kaksi kuvaa muiden edelle.

Mielikuvitus, rohkeus ja luovuus

Voittajavalokuva oli vangitseva, emmekä saaneet silmiämme irti siitä. Se ei anna lopullisia vastauksia vaan on pikemminkin keskustelunaloitus.

Näen finaalivalokuvissa mielikuvitusta, rohkeutta ja luovuutta sekä yksityiskohtaista ja selkeää kerrontaa, joka nostaa kuvat omalle tasolleen miljoonien joka päivä sosiaalisessa mediassa julkaistujen otosten joukosta.

Nämä kuvat irtautuvat menneen ajan dogmien kahleista ja pikemminkin herättävät kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Näiden kuvien visuaalinen hienostuneisuus on aivan eri tasolla kuin 25 vuotta sitten, jolloin kuvajournalismin sanottiin jo kuolleen.

Kuvajournalismin kehitys – Canon
© Jocelyn Bain Hogg